How wonderful life is..

Äsköisen virheellisen salasanan inspiroimana kirjoitan pitkästä aikaa tänne ihan ihkaoikeaa tekstiä. Tuli tuossa viime viikonlopun tupareissa tehtyä “moka”. Mulla oli jo tavallaan mies, tosin en ollut valintaani aivan tyytyväinen. Ajattelin että “mieheni” on ahdistava ja ällöttävä. Emme vielä tunteneet kovin hyvin. Kokonaisuudessaan ehkä puoli vuotta, siitäkin ajasta noin viisi kuukautta etäisinä tuttavina.

Pidin perjantaina tuparit. Niihin kutsuin tämän “mieheni”, hänen siskonsa ja siskon poikaystävän, oman serkkuni ja yhden parhaista ystävistäni; herra Tahdittoman. Ilta meni muuten mukavasti, mutta nukkumaan mennessämme herra Tahditon vaati sänkypaikkaa vierestäni, vaikka “mieheni” oli kuulosalla. “Mieheni” sanoi suutuspäissään että siitä vain ja minäkin kännispäissäni. Siitä sitten aamulla “herättiin” herra Tahdittoman kanssa vierekkäin, ei sitä kyllä tullut paljon nukuttuakaan. “Mieheni”, sisko ja poikaystävä poistuivat kämpästäni liukkaasti ja aistin selvästi sen että nyt on tehty VIRHE.

Tahditon jäi seurakseni seuraavaksi päiväksi, eikä pienintäkään katumusta ollut ilmassa. Ainakaan hänen puoleltaan. Itse tuumin ahkerasti että mitä olenkaan mennyt tekemään. Tilanne tuntui todella luonnolliselta ja hyvältä, niinkuin sen olisi aina kuulunut mennä niin. Hetken jo ajattelin että ehkä tässä nyt kuitenkin on se mies jonka kanssa sitä pitäisi yrittää, ehkä tämä on se ihminen jonka kanssa ei tarvitse olla muuta kuin on. Ehkä se vain on odottanut omaa hetkeään. Silti en voinut sammuttaa päässäni olevaa ääntä joka huusi VÄÄRÄ.

Seuraavat päivät ovat kuluneet kyynelmeressä eteenpäin kahlaten, miettien että mikä nyt on oikein ja mikä väärin. Mitä minä haluan ja mitä minä en halua. Mitä olen menettänyt ja mitä vielä on tallella. Ja onko se mikä on tallella sitä mitä haluan. Tuntuu kuin edessäni olisi kaksi ovea. Musta ja punainen. Kummastakin ovesta tahtoisin kävellä ulos. En vain osaa päättää kummasta. Normaalisti elämässäni, toteaisin että musta on hyvä ja turvallinen vaihtoehto ja musta on aina tyylikäs väri. Punaisesta en ole koskaan pitänyt. Toisaalta punainen olisi erilainen, uusi vaihtoehto. Eikä niin turvallinenkaan. Kaksi ovea jotka odottavat kumman valitsen. Kumpikin on suojannut itsensä turvalukolla, niin että minun ei tarvitse kuin sanoa SALASANA.

Mutta, entä jos en tahdo sanoa salasanaa. Sanonkin molemmille oville vain “ei, olen onnellinen tällaisena”. Musta ovi jää odottamaan että muutan mieleni ja punainen ovi päättää olla koskaan avautumatta. Molemmat sanovat: VÄÄRÄ SALASANA.

Pitää valita toinen heistä: “mieheni” tai herra Tahditon. Ja sanoa hänelle salasana: rakas.

en pysty.

Vuoden alusta aloitan uuden elämän uudessa kaupungissa. Joulun välipäivinä täytyy raahata tusina pahvilaatikkoa uuteen osoitteeseen, ostaa uusia huonekaluja ja asettua uuteen kotiin. Opetella elämään uuden ihmisen kanssa. Ei sillä että pelkäisin ettei siitä tulisi mitään. Olen täysin varma ettei kukaan ole pahempi kuin oma veljeni. Lähinnä epäilen vain sitä että kuinka hyvin kanssa-asukkini kestää mua. Kun nyt olen ollut puoli vuotta tekemättä oikein mitään niin puhkun nyt niin energiaa, hyvää tuulta ja ennen kaikkea malttamattomuutta. On vaikea olla tekemättä koko ajan jotain tulevan muuton hyväksi. Vaikeaa yrittää hillitä itseäni etten vaan talloisi kämppikseni yli suunnitellessani luukkumme sisustusta. Sain jo asiasta palautettakin Mutta olen sentään ollut puuttumatta hänen huoneeseensa. Sen hän saa sisustaa itse. Minulla kun vain ei oikein ole “omaa huonetta”. Huoneeni toimii näet samalla myös olohuoneena ja ruokailuhuoneena. Kämppikseni ihmetteli miten kykenen moiseen yksityisyydettömyyteen, mutten koskaan ole ollut niin yksityisyyden perään. Kun mulle oma huone ei merkitse tärkeinpänä omaa yksityisyyttä, vaan suurimmalta osin sitä että mulla on oma tila johon saan rauhassa levittää tavarani. Tila jossa tunnen itseni kodikkaaksi kauniiden tavaroiden ympäröimänä.

Mutta enemmän kuin muuttamista, uuteen kotiin sopeutumista tai koulun alkua pelkään sitä että uusi alku ei tuo muutosta. Että tämä turtuus mikä on vaivannut viimeiset puoli vuotta ei lopu. Tai että se menee vaan pahemmaksi. Että kuitenkaan mikään ei tunnu missään. Että ruoka ei maistu. Että uni ei tule. Että en jaksa edes yrittää. Ja mitä käy kun lopetan syömästä edes niitä suklaapatukoita joilla nyt elän? Kun puuhaa ja touhuaa on helpompi olla. Tavallaan juosta pelkoa karkuun.

Ei se masennus kadonnutkaan niin äkkiä. Se hiipii aamuisin syömään aamupalaa seurakseni ja jää yöhön asti seurailemaan. Tänään päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja siivota huoneeni, hävittää taas kasan kaikkea turhaa ja vanhaa. Yritän piristää itseäni kuunnellen joululauluja. Vanhoista tavaroista on vaikeaa luopua. Kaikki muistuttaa jostain. Saan kaksi säkillistä roskaa aikaan.

Saan kuulla että tyttöporukkamme on näkemässä illalla. Päätän että on aika ryhdistäytyä myös sen suhteen. Olen yrittänyt vältellä tyttöjen näkemistä kaikin tekosyin, koska en itse jaksa/tahdo/uskalla tunnustaa itselleni ettei mulla ole mitään kerrottavaa. Tällä kertaa olisi jopa jotain mistä kertoa ja tarve kysyä neuvoa.

Illalla raahaudun mäkkärille, missä kokoontuminen tapahtuu. Ensin seurakseni saapuu Jake. Jake kysyy mitä mulle kuuluu, kerron työpaikka juttuja ajatellen että odotan kysymysten ja tarinoideni kanssa muiden tuloa. Muut saapuvat. Kaikilla on juttujaan kerrottavana. En saa sanottua mitään minnekään väliin. Muilta kysellään muiden keskeneräisistä miessotkuista. Vilkaisen kelloani ja totean että pitää poistua että kerkeän nukkua ennen huomista työpäivää. Sanon heipat ja lähden kotio.

Mökötyksissäni päätän avata koneen ja purkaa kaikki ilkeät ajatukset blogiini josta kukaan ei niitä löydä. Teen samalla “pikakäynnin facebookkiin”. Avaan keskustelun työkaverini kanssa kysyäkseni ollaanko huomenna samassa vuorossa. Päädyn vuodattamaan työkaverilleni kaiken. Vanha ystäväni avaa myös keskustelun kanssani ja sanoo kaivanneensa mua ja sovimme näkevämme ensi viikolla, myös hän saa kuulla kaiken sen mitä olin tytöille ajatellut kertoa. Toisinaan paras apu tulee sieltä mistä sitä vähiten odottaa.

He olivat minun pelastusrenkaani tänään. Kun luulin hukkuvani omiin kyyneliini ja suruuni, joku/jokin heitti pelastusrenkaan pitämään minut pinnalla. Kiitos siitä! <3

Joskus on ikävää olla nainen.

Useimmiten se “joskus” on paria päivää ennen kuin täti Punainen tulee kylään. Tänään kävin ystäväni kanssa visiteeraamassa siskoani Lahdessa. Oli mukava päivä ja tuli syötyä ja syötyä ja syötyä; ihan liikaa. Tuli puhuttua ja puhuttua ja puhuttua. Siskoni täyttää huomenna 21 vuotta. Ikäkriisi tarttui meihinkin ja kotimatkalla junassa pohdimme, mitä kaikkea olimme kuvitelleet saavuttavamme ennen keväällä tulevia syntymäpäiviämme, joina mittariin kilahtaa 20 vuotta. Listalle nousivat ammatti, pysyvä miessuhde, lapset? ja tieto siitä mihin suuntaan elämässä mennään. Tärkeimpänä kaikista pidimme kuitenkin sitä että olisi jonkunlainen käsitys siitä mitä elämältään odottaa. Totesimme että lähes kaikki tavoitteet on saavuttamatta.

Kotona jatkoin pohdintaa. Mitä minä tahdon tehdä elämälläni? Tahdon asua ulkomailla, tahdon rakastaa ja tulla rakastetuksi, tahdon menestyä ja tahdon olla onnellinen. Sitten mietin elämääni. Tällä hetkellä mikään näistä kohdista ei täyty. Asun yhä kotona, ei ole miestä, en ole kovinkaan menestynyt, enkä ole onnellinen. Rakkauttakaan ei havaitse kuin ystäviltä ja kännisiltä miehiltä baarissa lauantai-iltana. Suurimman osan ajasta olen yksinäinen, nyhjötän kotona kirjoittamassa blogia jota kukaan ei edes lue ja lukemassa kirjoja ja katsomassa leffoja, joiden kontrasti omaan elämään verrattuna ei suinkaan paranna olotilaa.

Kaiken kurjuuden keskellä on kuitenkin jotain hyvää; joulu tulee. Ja kaupoissa on joulusuklaita. Rahaa riittää. Viis parista liika kilosta, SUKLAA ON IHANAA! Ja ennen kaikkea, tämä masennus menee ohi huomiseen iltaan mennessä. Tarvitsee vain kestää huominen päivä vaikka tuntuu siltä että alkaa vollottamaan kun joku sanoo edes “moi”. Ihanat pms-oireet <3

Aika on jännä juttu. Tuntuu kuin se ei kuluisi lainkaan, kuin sitä olisi liikaa mutta silti se ei tunnu riittävän millään, vaikka sitä on koko elinikä. En ole saanut kirjoitettua mitään aikoihin, koska ei ole ollut aikaa. Silti tuntuu että aikaa on ollut liikaakin. Tuntuu ettei ole ollut aikaa tehdä mitään, vaikka on tehnyt vaikka mitä ja tuntuu siltä ettei ole saanut mitään aikaiseks. Kaikki vain on jokseenkin merkityksetöntä.

Kävin viime viikolla pääsykokeissa Kouvolassa, Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa. Koe taisi mennä aikalailla päin persettä. Silti toivon ja rukoilen että pääsisin sinne, sillä en tiedä miten jaksan jos en pääse. Tiedän että muutama ystäväni pahoittaa mieleni siitä että en osaa arvostaa työpaikkaani, enkä osaa olla tyytyväinen elämäntilanteeseeni. Siskoni on käynyt läpi saman, eikä hän valittanut ja nyt sisko ajattelee että se etten ole tyytyväinen tilanteeseeni tarkoittaa myöskin sitä että mielestäni myös hänen elämänsä on ollut perseestä kun hän kesti tätä elämää puolitoista vuotta itseäni pidempään. Mutta mulle tämä ei vain sovi! Tuntuu kuin junnaisi paikallaan, juoksisi vastatuuleen kilpaa ajan kanssa pääsemättä metriäkään eteenpäin.

Nyt vain yritän selvitä 25:teen päivään tätä kuuta, jolloin tulokset aikaisintaan tulevat. Se miten siitä sitten jatketaan on eri asia, mutta jotain mun on pakko alkaa tekemään! Saada jotain aikaseksi niin ettei tunnu siltä että elämä valuu hukkaan.

Viikonloppuna tapasin joukon ihmisiä joita olen nähnyt viimeksi pari kuukautta sitten. En ole pitänyt heihin mitään yhteyttä, silti tuntui kuin aikaa olisi kulunut päivä tai pari. Tunteet ja muistot eivät ole ajan kuluessa hävinneet. Pitkästä aikaa sain nauraa kunnolla ja olla murehtimatta siitä miten huomisesta selvitään. Oli ihmisiä jotka halasivat ja halusivat olla lähellä; ja se juuri on sitä mitä nyt kaipaan. Ihmisiä jotka muistuttavat siitä että vaikka tuntuu siltä ettei mikään ole mitään, niin minä en katoa mihinkään. Olen yhä minä, sama ihminen. En vain ole päässyt olemaan oma itseni. Työpaikalla on työvaatteet ja repliikit laitetaan suuhusi valmiiksi “Hei. Oliko kanta-asiakaskorttia? Se tekee 5 euroa ja 95 centtiä.”, kassalla pitää hymyillä vaikka itkettäisi. Kaikki persoonallisuus on tapettu. Pidän kyllä työstäni, mutten pidä itsestä töissäni. Kaipaan itseäni, joka on hukkunut jonnekin kaikkien vaatimusten ja odotusten alle.

Jospa joku vain voisi kelata aikaa pikakelauksella eteenpäin sinne 25:teen päivään, sillä odottavan aika on pitkä.

Musiikki on jännä juttu.

Musiikkimaku kuvaa ihmistä.

Musiikki voi tuoda mieleen jonkun ihmisen.

Musiikki kantaa muistoja.

Musiikki kertoo tunteista.

Musiikki saa paremmalle tuulelle.

Musiikki on parasta seuraa treenatessa.

Musiikki soi elokuvan taustalla.

Musiikki soi ympäri maailmaa.

Musiikki on jotain mitä jokainen osaa tehdä.

Musiikki rentouttaa.

Musiikki yhdistää.

Tänään omistin päivän vanhan mp:n biisien kuuntelulle. Kaivoin kaapista kaikki vanhat levyt ja soittelin niitä. Päivä, joka muuten oli ärsyttävä ja ankea, muuttui heti paremmaksi. Mieleen tuli kaikkia hyviä muistoja. Kyyneleitä nousi silmiin kun kuunteli levyjä jotka muistittavat vanhoista ystävistä tai poikaystävistä. Ja illalla repäisin pienen jumppatuokion omassa huoneessa ja heitin cd-soittimeen hitticd:n 90-luvulta.

taas yksi päivä onnistuneesti vältelty pääsykokeisiin lukua

Tänään poikkesin kaverille katkomaan kaverin hiuksia ja juoruamaan. Paluu matkalla käväisin siwassa ostamassa vähän aamupalaa huomiseksi, jos sitten tällä kertaa saisi kiskottua itsensä aamiaisen avulla ylös jopa vähän aikaisemmin kuin 15minuuttia ennen töihin lähtöä. Samaiseen kauppaan oli eksynyt ala-asteelta tuttu poika, joka oli kiusaajani lähes koko ala-asteen (kuten melkein kaikka luokkani pojat). Muille pojille olen pystynyt antamaan anteeksi. Osittain heidän ansiostaanhan olen se ihminen joka nykyisin olen ja elän sitä elämää mitä nykyisin elän. En voi edes kuvitella millaista elämäni olisi jos olisin päättänyt mennä yläasteellekin samaan kouluun kun luokkani pojat. Nykyisin poikiin törmää sillon tällöin milloin missäkin. Suurin osa pojista on tavalla tai toisella tehnyt tiettäväksi sen että katuvat sitä mitä minulle silloin tekivät. Osa jopa on suoraan pyytänyt anteeksi. Tämä kaupassa ollut poika ei. Heti havaittuani pojan, tuli pakokauhu “mitä se nyt tekee?”, sen jälkeen uhma “mähän en enää välitä p****akaan siitä mitä se tekee tai ajattelee!” ja lopuksi vain puhdas viha. Halusin poistua paikalta mahdollisimman nopeasti, etten sanoisi tai tekisi mitään typerää vihoissani. Päädyimme kassajonoon perätysten ja mielessäni pyöri vain “älä potkase, älä potkase, älä potkase…”. Olisi niin tehnyt mieli. Jätin kuitenkin väliin. Maksoin muroni ja pilttini ja häivyin.

Viha on inhottava tunne. Yleensä en ole väkivaltainen mutta olisi kyllä tehnyt mieli tehdä muutakin kuin kätellä. Se kyllä varmasti vaistosi sen, ainakin toivon niin. Ala-asteella haaveilin aina kuinka isona kostaisin kaiken, mutta nyt sitä toivoisi vain että voisi mennä ja olla ystävällinen osoittaen kuinka väärässä se silloin oli kun alkoi minua kiusaamaan. Oikeasti olen ihan mukava ihminen. Mutta niin kauan kun tekee mieli potkia sitä nivusiin, lienee parempi pysyä kaukana. Enkä usko että se tunne siitä ihan heti mihinkään haihtuu..

Olen tässä lueskellut kirjaa EAT, PRAY, LOVE ja tänään kirjasta intoutuneena päätin että voisin kokeilla saamaa kuin Liz. Voisin opetella kuuntelemaan mitä itse haluan; ja ennen kaikkea tekemään mitä haluan (kunhan se on lainpuitteissa sallittua ja muuten mahdollista). Kuten jo eilen totesin, kuinka usein sitä löhööää kotona tuntien huonoa omatuntoa laiskuudestaan, tai kuinka usein sitä häpeää sitä että lähtee baarista kotiin jo ennen yhtä kun kaikki muut jäävät bailaamaan. Todella usein. Miksi meidän pitäisi hävetä tai tuntea huonoa omatuntoa siitä että teemme niinkuin itsestämme parhaalta tuntuu? Onhan jokaisen omanapa itseään kaikkein lähinnä. En nyt tietenkään väitä että täydellinen itsekeskeisyys on ok, vaan pohdin että eiköhän jokaiselle voitaisi sallia sellainen omannavanläheisyys joka ei loukkaa/satuta/suututa muita. Kuitenkin jokainen meistä elää omaa elämäänsä koko ajan oman itsensä kanssa, eikä oman itsensä kanssa voi tulla toimeen jos ei välillä kuuntele mitä itse oikeasti tahtoo.

Päätökseni seuraaminen alkoi kuitenkin huonosti. Ensimmäinen mieliteko oli mennä töiden jälkeen vuokraamaan leffa. Päädyin Filmtowniin ja totesin hyllyn edessä, etten tahdo mitään leffaa enempää kuin EAT, PRAY, LOVE:ta ja sitä nyt en voi vuokrata niin kauan kuin kirja on vielä kesken (ja olen vasta 25:llä sivulla!!). Lähdin Filmarista ja päätin että sen sijaan että tekisin mitä haluaisin, teen sitä mitä viikon päästä toivon että olisin halunnut tehdä. Kävin kaupassa, ostin pringlespurkin ja pastaa. Menin kotiin, keitin pastan ja aloin lukemaan pääsykokeisiin. Puuduttavaa englannin kielistä tekstiä lobbauksesta.Ugh.

Pasta loppui ja luku loppui. Sain luetuksi kokonaiset kaksi sivua! Jei! Miten vaikeaa voi olla pääsykokeisiin lukeminen? Sitä luulisi että se on helppoa kun on hyvä syy. Mitä enemmän luen sitä enemmän pelkään että itse opiskelu ja koulutusohjelma muistuttaa lukemaani tekstiä. Täysin turhaa, liikaa toistoa ja vailla tarkoitusta.

Nyt yritän epätoivoisesti nostattaa lukumotivaatiotani. Oisihan mulla nyt aikaa, rauhaa, hiljaisuutta ja ennen kaikkea EVÄÄT. Kaikki mitä lukemiseen tarvitaan. Kuitenkin tämä blogiteksti venyy ja venyy ja venyy, kuten “lyhyt käväisyni facebookissa”. Pitäisi kai lopettaa ja yrittää lukea.

Kun tottuu johonkin, siitä on vaikea päästää irti.

Olin tyytyväinen elämääni, itseeni ja siihen että olin sinkku, vapaa kuin taivaan lintu. Uskoin osaavani elää ilman miestä ja kuvittelin jopa että en tahdo elämääni miestä. Kuinka väärässä sitä voikaan olla?

Yksi kahvi ja muutama puhelin soitto ja tekstiviesti, niin olin jo koukussa. Asiaa ei helpottanut unelmatreffit eikä ruusut. Totuin uuteen tyyliin elää; tyyliin jossa minulla oli joku joka laittoi tekstarin kerran parissa päivässä ja kysyi mitä teen, mitä minulle kuului tai missä menen. Minulla oli joku joka sai minut tuntemaan itseni kauniiksi ja tärkeäksi. Ei niin ettei minusta ollut tuntunut siltä aikaisemmin, mutta eri tavalla. Kuukauden aikana olin rakastunut. Rakastunut itseeni, siihen tunteeseen mikä tulee siitä että pitkästä aikaa joku kaipaa juuri minua ja tahtoo viettää aikaansa minun kanssani. Joku mies.

And suddenly… nothing…

Ei enää viestejä, facebook keskusteluita eikä puheluja. Pakkaan kuvainnolliset matkalaukut täynnä tiiliskiviä ja palaan hitaasti takaisin vanhaan elämääni. Elämään, jonka vapaudesta niin pidin ja jonka rauhallisuutta arvostin. Aikaan jolloin pidin siitä että sain tehdä mitä tahdoin milloin tahdoin. Itseluottamus vain ei palaa. Eikä usko siihen että enää selviäisin ilman miestä. Tarvitsen vieroitushoitoa, mutta kukaan ei ole keksinyt laitosta miesriippuvaisille naisille, vaikka sellaiselle epäilemättä olisi SUURI tarve.

mistä se tiesi tulla elämääni silloin kun kaikki oli hyvin?

mistä se tiesi että olin oppinut olemaan ilman sitä?

Mistä miehet tietävät tulla paikalle kun niitä ei kaivata?

tahtovatko ne vaan muistuttaa että “ähäkutti et kumminkaan pärjää ilman”?

ja ennen kaikkea: missä ne on silloin kun niitä eniten kaivattaisiin?